Duodecim
Kannabis eroaa farmakologisilta ominaisuuksiltaan, päihdevaikutuksiltaan
ja haitoiltaan muista huumausaineista. Sen haitallisia vaikutuksia
terveyteen
on tarkoitushakuisesti joko vähätelty tai liioiteltu. Kannabiksen
merkittävimpiä haittavaikutuksia ovat päihtymystilaan liittyvä
psykomotorisen
toimintakyvyn ja muistin heikkeneminen ja pitkäaikaiskäyttöön liittyvät
hengitysteiden sairaudet, riippuvuus ja psykoottisten oireiden
paheneminen.
Kannabiksen polttaminen raskauden aikana lisää ennenaikaisen synnytyksen
riskiä. Eniten kannabiksen haitoista kärsivät kannabista päivittäin tai
lähes
päivittäin käyttävät, nuoret, raskaana olevat naiset ja
mielenterveyspotilaat. Kiistattomista haittavaikutuksista huolimatta
kannabinoideilla saattaa olla
hoidollistakin merkitystä.
Kannabis on intialaisesta hamppukasvista (Cannabis sativa) saatavien
erilaisten valmisteiden geneerinen nimi. Kannabisvalmisteiden
sisältämistä noin
kuudestakymmenestä kannabinoidista tärkeimpiä psykoaktiivisilta
vaikutuksiltaan ovat delta-9-tetrahydrokannabinoli (THC) ja sen
hajoamisessa
muodostuva hydroksyloitunut aineenvaihduntatuote. THC:tä on saatavilla
synteettisenä valmisteena (dronabinoli). THC-pitoisuudet vaihtelevat
huomattavasti
valmisteesta toiseen. Vähiten psykoaktiivisia kannabinoideja on
hamppukasvin kuivatuista lehdistä ja varsiosista saatavassa
marihuanassa. Hasis valmistetaan
hampun lehtien ja emikukintojen hartsimaisesta pihkasta, ja sen
THC-pitoisuudet vaihtelevat välillä 1-15 %. Aineen teho voimistuu
edelleen, kun pihkaa
tislataan hasisöljyksi. Tämän THC-pitoisuudet vaihtelevat 15 %:sta jopa
70 %:iin. Kannabis luokitellaan virheellisesti milloin narkoottiseksi
aineeksi, milloin
rauhoitteeksi tai hallusinogeeniksi. Vaikka kannabiksella on
hallusinogeenisia, väsyttäviä ja keskushermoston toimintaa
kiihottaviakin vaikutuksia, se eroaa
ominaisuuksiltaan muista huumausaineista niin paljon, ettei sitä voi
rinnastaa mihinkään muuhun huumausaineryhmään (Grinspoon ja Bakalar
1997).
Poltetun kannabiksen vaikutus alkaa nopeimmin: käyttäjä pystyy muutaman
minuutin kuluessa säätelemään haluamaansa annosta. Suun kautta nautitun
aineen vaikutuksen alkamista on odotettava parikin tuntia.
Säännöllisessä käytössä kannabinoideja kertyy elimistön rasvakudokseen,
johon niitä voi
varastoitua pitkiksi ajoiksi. Kannabinoidien kertyminen olisi
huolestuttavaa, jos ne olisivat huomattavan myrkyllisiä ja
varastoituessaan rasvakudokseen
fysiologisesti aktiivisia. Kannabinoidien ei ole todettu olevan
myrkyllisiä, mutta niiden varastoitumisen aikaista aktiivisuutta ei ole
tutkittu. On kuitenkin
mahdollista, että rasvakudoksesta vereen vapautuvat kannabinoidit
voisivat aiheuttaa takautumia, mutta tämä on todennäköisesti erittäin
harvinaista tai sitä ei
tapahdu ollenkaan. Mitä kannabinoidien varastoitumiseen liittyvät
epävarmuustekijät sitten lienevätkään, kaikkien kannabiksen käyttäjien
pitäisi olla niistä
tietoisia.
Kannabis on mainittu huumausaineasetuksessa. Sen hankkiminen,
hallussapito ja käyttökin ovat lain mukaan rangaistavia. Suomen
huumausainerikoksista
valtaosa liittyy kannabikseen.
Kannabisreseptorit
Lääketieteen kiinnostus kannabikseen lisääntyi sen jälkeen, kun
kannabisreseptorit löydettiin kymmenisen vuotta sitten (Devane ym.
1988).
Kannabisreseptoreja on ilmeisesti ainakin kahta eri tyyppiä, joista
toiset (CB1) sijaitsevat aivoissa ja sitovat psykoaktiivisia
kannabinoideja ja toiset (CB2),
paikantuvat perifeerisiin kudoksiin ja sitovat enemmän
ei-psykoaktiivisia kannabinoideja. Reseptorien lisäksi on löydetty
endogeeninen rasvaliukoinen
kannabinoidiagonisti anandamidi (arakidonyylietanoliamidi).
Tutkimuksissa ei toistaiseksi ole selvinnyt, missä anandamidia
syntetisoituu tai mikä sen
fysiologinen merkitys on. Kannabisreseptoreja on todettu alkeellisilla
eläimilläkin, joten fylogeneettisestä jakautumasta voidaan päätellä,
että niillä saattaa olla
tärkeä biologinen tehtävä (Hall ym. 1994).
Kannabiksen käytön laajuus
Kannabis levisi laajasti teollistuneisiin maihin osana nuorisokulttuuria
1960-luvulla, jolloin kannabiksen käyttö lienee ollut Suomessakin
yleisimmillään. Se
on edelleen Suomessa käytetyin laiton huumausaine (Kaukonen ja Haavisto
1996, Poikolainen 1997). 1990-luvun alussa selvitettiin aikuisväestön
huumeidenkäytön laajuutta kahdessa kyselytutkimuksessa. Huumausaineita
elinaikanaan käyttäneitä oli 5 % ja 1 % väestöstä ilmoitti käyttäneensä
huumausaineita kuluneen vuoden aikana. Valtaosa huumekokeiluista oli
tapahtunut 16-20 vuoden iässä, ja kokeilu oli usein kertaluonteista.
Niistä, jotka
ilmoittivat käyttäneensä huumeita, vain joka kymmenes ilmoitti
kokeilleensa joskus elämänsä aikana muita laittomia huumeita kuin
kannabista. Vuonna 1996
tehdyssä tutkimuksessa perusteella noin joka viides varusmies ilmoitti
kokeilleensa kannabista. Varusmiesten altistuminen kannabikselle on
yleistä: noin
puolelle oli joskus tarjottu kannabista ja noin kolmannekselle viimeksi
kuluneen vuoden aikana. (Jormanainen ym. 1997, Poikolainen tässä
numerossa).
Siviilipalvelumiehillä todettiin kannabiksen kokeilua ja käyttöä enemmän
kuin varusmiehillä. Huumeiden käytölle näyttivät altistavan käyttö
tuttavapiirissä,
pitkäaikainen työttömyys sekä alkoholin käyttö ja tupakointi (Koponen
ym. 1996). Kannabiksen niin kuin muidenkin huumausaineiden kokeilu ja
käyttö
kasautuvat Etelä-Suomeen ja erityisesti pääkaupunkiseudulle.
Kyselytutkimusten mukaan huumeiden käyttäjät ovat useimmiten nuoria,
yksin eläviä,
tupakoivia ja alkoholia keskimäärästä runsaammin käyttäviä (Rantanen
1996). Kannabiskokeilut ovat selvästi lisääntyneet 1990-luvulla
(Partanen ja Metso
1997). Koko maan 15-16- vuotiaiden koululaisten huumeidenkäyttöä
selvittäneessä tutkimuksessa hieman yli 5 % ikäryhmästä kertoi
käyttäneensä laittomia
huumeita - kannabista oli noin 5 % ja muita laittomia huumeita noin 1 %
(Ahlström ym. 1996).
Kannabiksen somaattiset vaikutukset
Varsinkin kannabiksen pitkäkestoisen käytön terveysvaikutukset tunnetaan
edelleen puutteellisesti (Hall ym. 1984). Valvottuja kliinisiä
tutkimuksia ei ole
poliittisista tai eettisistä syistä tehty riittävästi. Julkaistut
tutkimukset perustuvat paljolti heterogeeniseen potilasaineistoon, jossa
kannabiksen, tupakan,
alkoholin ja muiden huumausaineiden käyttöä ei ole vakioitu.
Aineistoissa on ollut myös paljon psyykkisesti sairaita ja
moniongelmaisia nuoria miehiä
(Beede ja Millman 1997). Kannabispäihtymyksen aikainen kognitiivisen
suorituskyvyn heikkeneminen kohdistuu erityisesti muistiin ja
huomiokykyyn.
Ajokykyä mahdollisesti heikentävänä tekijänä kannabiksen vaikutukset
liikenteessä ovat Suomessakin huomion arvoisia (Lillsunde 1996).
Tutkittaessa
hoitoon hakeutuneita kannabiksen pitkäaikaiskäyttäjiä on todettu
kognitiivisten aivotoimintojen häiriöitä, jotka todennäköisesti
korjautuvat vähitellen raittiina
aikana (Lundqvist 1995). Tiivistelmä laajasta ja kriittisestä
kannabiksen terveysvaikutuksia koskevasta kirjallisuuskatsauksesta (Hall
ym. 1994) on esitetty
taulukossa 1. Kannabiksen haitoille erityisen herkät ryhmät on lueteltu
taulukossa 2.
Kannabispäihtymys
Kannabis ei ole myrkyllinen suurinakaan annoksina. Kannabismyrkytykseen
ei tiettävästi kukaan ole kuollut (Grinspoon ja Bakalar 1997).
Kannabiksen
vaikutukset vaihtelevat aineen voimakkuuden, käytetyn ainemäärän,
käyttötavan, käyttöympäristön ja käyttäjän ominaisuuksien mukaan.
Aiemmat
kokemukset kannabiksesta ja käytön aikainen mieliala ja ympäristö
vaikuttavat siihen, miten käyttäjä kokee kannabiksen vaikuttavan.
Poltetun aineen
vaikutukset alkavat muutamassa minuutissa, suun kautta otetun vasta
muutaman tunnin kuluttua. Päihdevaikutus kestää kolmesta neljään tuntiin
poltettaessa;
suun kautta nautitun aineen vaikutus kestää jonkin verran pidempään.
Kannabis voimistaa alkoholin päihdyttäviä ominaisuuksia ja heikentää
psykomotorista
suorituskykyä. Tyypillisten psyykkisten vaikutusten (taulukko 3) lisäksi
todetaan sydämen syketaajuuden kasvua, silmien sidekalvojen verestystä,
ruokahalun lisääntymistä ja suun kuivumista. Päihtymykseen voi liittyä
erilaisia aistiharjoja ja illuusioita, jotka käyttäjä tunnistaa
huumeesta johtuviksi
ohimeneviksi ilmiöiksi.
Kannabispäihtymykseen liittyvä sekavuustila. Suurehkon kannabismäärän
käyttö voi aiheuttaa nopeasti sekavuuden. Tavallisesti sekavuus vähenee
muutamassa tunnissa päihtymyksen mennessä ohi. Sekavuutta esiintyy
tavallisesti suurten kannabismäärien syömisen jälkeen. Sille on
tyypillistä tajunnan
hämärtyminen, depersonalisaatio, häiriintynyt ajattelu ja motorinen
epävarmuus. Myös muistamattomuutta, näkö- tai kuuloharhoja ja joskus
väkivaltaista tai
outoa käyttäytymistä esiintyy. Puhe voi olla epämääräistä, ja usein
todetaan nystagmusta. Oireet kestävät muutamasta tunnista jopa muutamaan
päivään.
Harhaisuutta ja väkivaltaisuutta hoidetaan neurolepteilla ja
ahdistuneisuutta bentsodiatsepiineilla.
Kannabiksen aiheuttama psykoottinen häiriö, johon liittyy harhaluuloja
tai aistiharjoja. Kannabiksen aiheuttamaan psykoottisuuteen liittyy
selviä
harhaluuloja tai aistiharhoja. Anamneesin, kliinisen tutkimuksen tai
laboratoriokokeiden perusteella voidaan päätellä, että häiriö liittyy
kannabiksen käyttöön
eikä mikään muu sairaus selitä oireita. Häiriö ei esiinny pelkästään
sekavuustilan aikana. Oireet lievittyvät yleensä nopeasti, muutamassa
vuorokaudessa.
Tyypillisiä oireita ovat ahdistuneisuus, tunnetilojen voimakas vaihtelu,
depersonalisaatio ja tilaan liittyvä amnesia. Aistiharhoja esiintyy
usein, jos käytetyt
annokset ovat olleet suuria. Suuret annokset, potilaan persoonallisuuden
tietyt piirteet ja tietynlainen ympäristö lisäävät psykoosin
todennäköisyyttä.
Ahdistuneisuus hoituu yleensä hyvin bentsodiatsepiineilla (esimerkiksi
diatsepaamia 10-30 mg), mutta oireiden pitkittyessä voidaan antaa
lisäksi pieni annos
neuroleptia kuten haloperidolia (2-5 mg).
Kannabiksen aiheuttama ahdistuneisuushäiriö. Kannabispäihtymykseen
liittyy joskus epämiellyttäviä kokemuksia, kuten ahdistuneisuutta tai
paniikkikohtauksia ja masentuneisuutta, jotka yleensä menevät ohi
päihtymyksen haihtuessa. Näitä epämiellyttäviä reaktioita esiintyy
eniten aineeseen
tottumattomilla tai käytettäessä ainetta vieraassa tai uhkaavassa
ympäristössä.
Kannabisriippuvuus
Kannabisriippuvuudella tarkoitetaan aineen pakonomaista käyttöä. Sille
tyypillisiä piirteitä ovat pakonomainen hankinta, mahdollisesti jonkin
verran
suurentuvat annokset, hallinnan heikkeneminen ja käytön jatkuminen siitä
huolimatta, että käyttäjä tietää aineen haitat. Varsinainen fyysinen
riippuvuus on
ilmeisesti harvinainen. Kannabista runsaasti ja säännöllisesti
käyttäville on kuitenkin todettu kehittyvän sietokyky kannabiksen eri
vaikutuksia kohtaan.
Kannabiksen vieroitusoireiden kliininen merkitys on edelleen epäselvä.
Kannabisriippuvaiset saattavat käyttää vahvoja tuotteita pitkin päivää
kuukausia tai
vuosia, ja suuri osa päivästä saattaa kulua aineen hankkimiseen ja
käyttämiseen. Tämä aiheuttaa ongelmia ihmissuhteisiin, opiskeluun,
työntekoon tai
harrastuksiin. Kannabisriippuvaiset jatkavat aineen käyttöä vaikka
tietävät aineen haitallisista vaikutuksista kuten polttamiseen
liittyvästä pitkittyneestä
yskästä ja käyttöön liittyvästä väsymyksestä (DSM-IV 1994).
Kannabista joskus kokeilleista ehkä noin 10 % tulee siitä
riippuvaiseksi. Riippuvuus lienee yhtä yleistä kuin alkoholin
käyttäjillä mutta harvinaisempaa kuin
esimerkiksi tupakoijilla tai opioidien käyttäjillä. Jos kannabiksen
kokeilijoiden määrä lisääntyy, siitä riippuvaisiakin ilmaantuu enemmän
(Kleber ym. 1997).
Mahdollisesti myös nuorten riippuvuus on yleisempää kuin aikuisten.
Kannabiksen käytön vuoksi hoitoon hakeutuminen on erittäin harvinaista
niin
Suomessa kuin niissäkin maissa, joissa käyttäjiä on huomattavasti
enemmän. Hoitoon hakeutuneista valtaosa käyttää muitakin päihteitä,
erityisesti alkoholia
ja muita laittomia huumausaineita (Millman ja Beeder 1994). Kannabiksen
vieroitusoireet ovat lieviä, eikä niitä ole kunnolla kuvattu.
Tyypillisiä oireita voivat
kuitenkin olla ahdistuneisuus, keskittymiskyvyttömyys, unettomuus,
ruokahaluttomuus ja epämääräiset lihaskivut.
Kannabiksen lääkinnällinen käyttö
Mielenkiintoa kannabiksen lääkeominaisuuksien tutkimukseen ovat
vähentäneet sen monet psykoaktiiviset ominaisuudet ja mahdolliset
haittavaikutukset.
Yksittäiset potilaat ovat kuitenkin vuosikausia hoitaneet kannabiksella
erilaisia sairauksiaan, mistä on julkaistu runsaasti tapausselostuksia,
mutta varsinaisia
valvottuja kliinisiä lääketutkimuksia on tehty erittäin vähän (taulukko
4). Kannabisreseptorien ja endogeenisen ligandin löytyminen on kuitenkin
rohkaissut
tutkimaan kannabinoidien lääkeominaisuuksia, varsinkin kun hyödyllisiä
vaikutuksia voi olla myös niillä kannabinoideilla, joilla ei ole
psykoaktiivisia
vaikutuksia. Toistaiseksi lääkekäytössä tunnetaan parhaiten THC:n
ominaisuudet (Hall ym. 1994).
Syöpäpotilaiden pahoinvoinnin hoidossa THC on osoittautunut lumetta
tehokkaammaksi. Kliiniset tutkimukset pahoinvoinnin hoidossa on tehty
vertaamalla
THC:tä proklooriperatsiiniin eikä uudentyyppisiin pahoinvointia
lievittäviin lääkkeisiin. Epäselväksi on jäänyt, miten lääke pitäisi
antaa parhaan tehon
saavuttamiseksi. Toistaiseksi ei myöskään tiedetä, tehostuuko
pahoinvointia lievittävä vaikutus yhdistämällä kannabinoideja muihin
pahoinvointilääkkeisiin.
Glaukooman hoidosta on julkaistu tapausselostuksia, joissa kannabis on
laskenut silmänsisäistä painetta, kun muut hoitotoimenpiteet ovat olleet
tehottomia.
Kannabiksen pitkäaikaiskäytön tehosta ja turvallisuudesta ei kuitenkaan
ole julkaistu valvottuja kliinisiä tutkimuksia. Kannabis alentaa
silmänsisäistä
painetta, mutta sen teho pitkäaikaiskäytössä on kyseenalainen, koska
teho heikkenee sietokyvyn lisääntyessä. Paikallisesti annettuna lääke ei
imeydy
riittävästi, koska THC on rasvaliukoinen. Systeemisesti käytettynä
kannabis aiheuttaa tunnetut psykoaktiiviset vaikutuksensa. Hoito
edellyttäisi päivittäistä
käyttöä siihen mahdollisesti liittyvine pitkäaikaishaittoineen.
Kannabista on kokeiltu myös pitkäaikaisen kivun, lihasjännityksen ja
epilepsian hoidossa. Yksittäiset potilaat ovat hyötyneet siitä, mutta
lumevarmistettuja
tutkimustuloksia ei ole käytettävissä. Kannabinoidit laajentavat
keuhkoputkia ja heikentävät immuunireaktioita, ja siksi on arveltu, että
niistä voisi olla hyötyä
astman hoidossa.
Kannabiksen terveyshaittoja on liioiteltu
Kannabiksen haitalliset vaikutukset terveyteen tunnetaan kolmenkymmenen
vuoden epidemiologisten selvitysten sekä eläin- ja ihmistutkimusten
perusteella
vielä osittain puutteellisesti. Kannabiksen käyttöä ei voi suositella,
jos halutaan välttää mahdolliset välittömät tai pitkäaikaiskäytön
aiheuttamat
haittavaikutukset. Erityisesti käytöstä tulisi pidättäytyä niiden, jotka
ovat herkkiä kannabiksen haittavaikutuksille sairauden (kuten sydän ja
verenkiertoelinten
sairaudet) tai elämäntilanteen (esim. raskaus) vuoksi. Suurin vaara
liittyy siihen, että se on huumausaine, sen hankkiminen, hallussapito ja
käyttö ovat
tuomittavia (Lancet 1995). Käytön laillistamista puoltavat esittävät,
että kannabis voisi olla turvallinen vaihtoehto alkoholille. Alkoholilla
on suomalaisessa
yhteiskunnassa perinteinen ja vahva asema, eikä mikään viittaa alkoholin
käytön vähenemiseen. Alkoholin käytön edelleen vapautuessa ja
saatavuuden
lisääntyessä kokonaiskulutus ilmeisesti kasvaa. Kannabiksen käytön
salliminen todennäköisesti lisäisi myös aineen kokeilua ja käyttöä
(Kleber ym. 1997).
Käyttöön liittyvät haitat ja kustannukset lisääntyisivät muilta osin
paitsi valvonnan ja mahdollisesti rikollisuuden vähentyessä. Lähinnä
poliittisista syistä
arvovaltaistenkin tahojen kuten Maailman terveysjärjestön kannabiksen
terveysvaikutuksia arvioineen selonteon objektiivisuus on joutunut
kyseenalaiseksi
(Concar 1998). Tähän mennessä tehty tieteellinen tutkimus kuitenkin
osoittaa, että kannabiksen haitallisia terveysvaikutuksia on
tarkoitushakuisesti liioiteltu,
ja kannabinoideilla voi jopa olla tärkeitä hoidollisia vaikutuksia.
Valtaosalle kannabiksen käyttäjistä ei aiheudu todettavaa fyysistä tai
psyykkistä haittaa edes
pitkäaikaiskäytössä (Lancet 1995). Hyvinvoinnistaan välittävien
käyttäjien pitäisi kuitenkin tietää, että kannabispäihtymys lisää
todennäköisesti
liikennetapaturmariskiä. Alkoholin ja kannabiksen yhteisvaikutus
suurentaa sitä vielä huomattavasti. Kannabiksen polttaminen vaurioittaa
hengitysteitä.
Hengityksen pidättäminen ja kannabissavujen syvään hengittäminen
lisäävät hiukkasten ja tervan kulkeutumista ja kertymistä
hengityselimiin. Säännöllinen
päivittäinen tai lähes päivittäinen käyttö voi johtaa riippuvuuteen,
mutta vieroitusoireet ovat hyvänlaatuisia ja lieviä. Raskautta
harkitsevien tai raskaana olevien
naisten ei pidä polttaa kannabista, koska ennenaikaisen synnytyksen
todennäköisyys lisääntyy. Psyykkisistä vaikeuksista kärsivät nuoret ovat
erityinen
riskiryhmä, ja erityisesti runsas kannabiksen poltto voi aiheuttaa
psykoosin tai vaikeuttaa siitä kuntoutumista (Hall ym. 1994).
Kirjallisuutta
Ahlström S, Haavisto K, Metso L, Tuovinen E. Päihteiden käyttö ja
saatavuus 15-vuotiaiden keskuudessa. Alkoholipolitiikka 1996; 61: 18-29.
Beede A B, Millman R B. Patients with psychopathology. Kirjassa:
Lowinson J H, Ruiz P, Millman R B, Langrod J G, toim. Substance abuse. A
comprehensive textbook. Baltimore: Williams & Wilkins 1997, s. 551-63.
Hall W, Solowij N, Lemon J. The health and psychological effects of
cannabis. National Drug Strategy Monograph number 25. Canberra:
Australian
Government Publishing Service, 1994.
Concar D. High anxieties. What the WHO doesn't want you to know about
cannabis. New Scient 1998; (2122): 4.
Devane W A, Dysarz F A, Johnson M R, Melvin L S, Howlett A.
Determination and characterization of a cannabinoid receptor in rat
brain. Molec
Pharmacol 1988; 34: 605-13.
DSM-IV. Diagnostic and statistical manual of mental disorders. Suomen
Psykiatriayhdistys. American Psychiatric Associationin luvalla.
Orion-yhtymä Oy,
1997.
Grinspoon L, Bakalar J B. Marijuana. Kirjassa: Lowinson J H, Ruiz P,
Millman R B, Langrod J G, toim. Substance abuse. A comprehensive
textbook.
Baltimore: Williams & Wilkins, 1997, s. 199-206.
Jormanainen V, Seppälä T, Sahi T. Huumeita kokeilleet varusmiehet
kesällä 1996. Suom Lääkäril 1997; 52 (22-3): 2523-9.
Kaukonen O, Haavisto K. Päihdetapauslaskenta 1995. Alkoholipolitiikka
1996; 61(2): 130-8.
Kleber H D, Califano J A, Demers J C. Clinical and societal implications
of drug legalization. Kirjassa: Lowinson J H, Ruiz P, Millman R B,
Langrod J G,
toim. Substance abuse. A comprehensive textbook. Baltimore: Williams &
Wilkins, 1997, s. 855-64.
Koponen T, Niemelä J, Hiltunen J, Kauhanen J. Huumeita kokeilleet
siviilipalvelusmiehet vuonna 1995. Suom Lääkäril 1996; 51 (35): 3741-5.
Lancet. Deglamorising cannabis (pääkirjoitus). Lancet 1995; 346: 1241.
Lillsunde P. Drugs and driving. Analytical and epidemiological aspects.
Helsinki: Kansanterveyslaitos A3/1996.
Lundqvist T. Cognitive dysfunctions in chronic cannabis users observed
during treatment. An integrative approach. Tukholma: Almqvist & Wiksell
International, 1995.
Millman R B, Meeder A B. Cannabis. Kirjassa: M Galanter, H D Kleber,
toim. The American psychiatric press textbook of substance abuse.
Washington:
W.B. Saunders Co., 1994.
Partanen J, Metso L. Kannabis Suomessa 1990-luvulla. Alkoholipolitiikka
1997; 62: 350-5.
Poikolainen K. Huumeet Suomessa: esiintyvyys ja kehityssuunta. Tiimi
1997; (2): 4-11.
Rantanen T. Alkoholi, tupakka, huumeet ja nuorten elämäntyylit.
Alkoholipolitiikka 1996; 61: 446-54.
Kirjoittaja:
PEKKA HEINÄLÄ, erikoislääkäri
pekka.heinala@helsinki.fi
Agricolankatu 5 A
00530 Helsinki.
Kannabis ja sen terveysvaikutukset
1998;114(20):2115
Pekka Heinälä
Katsaus